Blogi siitä kaikesta mikä ottaa päähän ja sitähän mun elämässä riittää.
Se tunne kun jää jatkuvasti kaikesta ulkopuoliseksi, kukaan ei pyydä minnekään muuta kuin silloin kun et varmasti pääse. Se kun vihjataan, että kun on lapsia niin pitäisi sitten olla vain heidän kanssaan, niinkuin elämässä ei saisi enää äitinä olla muuta kuin lapset. Ei siis sillä että minä menisin ympäriinsä ja lapset olisi aina hoidossa vaan valittaessani sitä etten ikinä pääse, annetaan ymmärtää että tämä on minun valintani, lapset, ettei silloin vaan pääse ja siihen pitäisi olla tyytyväinen. Mutta kun minusta olisi kiva välillä olla kavereiden kanssa ja nauraa ja pitää hauskaa. Mutta niin, kun ei ole niitä kavereita.
Mä luulin että niitä olisi. Oli naamakirja-profiili ja paljon kavereita siellä, tai jotenkin sitä luuli niin. Pyysin uudestaan ja uudestaan "lähtisikö joku kahville?", "lähtisikö joku minigolffaamaan?", "keilaamaan?", "tekee jotain hauskaa??". Ei yhtä ainutta vastausta. Ikinä. Poistan profiilin, koska vituttaa niin paljon, jos joku kaipaa mua niin se kyllä sit soittaa ja kysyy kuulumisia tms. Ei soittanut, ei kukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti