Lyhyestä virsi kaunis koska allekirjoittanut ei nyt kykene.....
"...Vika ei ole sinussa, vika on minussa.... sitoutumiskammo..... ei oo hyvä...."
"Krhm...... ihminen on AINA valmis sitoutumaan, ei vain sinun kanssasi"
"En allekirjoita"
"Tiesin että väität vastaan, mutta näin se on. Enkä mä ole tyhmä."
"Et ole et"
(Älä selitä mä jo tiedän totuuden rivien välissä)
Ajoin töistä kotiin tuossa yhtenä päivänä enkä tiedä mistä sain ajatuksen päähäni, mutta mietin uskontoja. Mietin mihin itse voisin uskoa (jos uskoisin). Tai olisiko se edes uskonto.
Mietin raamattua ja sitä kuinka minulle on toitotettu ettei saa palvoa muita jumalia. Mietin ihmisiä, jotka katsovat jumalansa patsaita, kumartavat kuvia, kiittävät, uhraavat..... mitä tahansa. Ja sitten mulla nyrjähti. Miksi?
Kumartaa kuvaa/patsasta..... yht'äkkiä se tuntui jotenkin hassulta.
Mä oon saanu kristillisen kasvatuksen, mun suvussa on uskovaisia, mä kuulun kirkkoon, muhun on istutettu joku jumalanpelko..... mutta nyt se tuntuu vaan hassulta.
Ehkä mun kannattaisi lukea filosofeista.....
Eihän sitä tiedä miksi me ollaan olemassa, ohjaako meidän kohtaloa joku muu kuin vaistot/mieli/luonnonvalinta..... se on kyllä aivan mahdoton ajatus oikeastaan.
Mulla oli hieno ajatus siitä kuinka tekee hyviä asioita, ajattelee positiivisesti, on nöyrä, auttaa muita, elää "nätisti", ei valita, ottaa vastaan mitä elämä tuo, kun ei kai sitä kauheesti voi mihinkään vaikuttaa..... mutta niin.... onko silläkään loppujen lopuksi väliä. Me ollaan yksiä muurahaisia jos sitäkään maailmankaikkeudessa, kenties ainutlaatuisia, mutta loppujen lopuksi emme mitään. Isossa kuvassa. Helposti pyyhkäistävissä pois..... Niinkuin me murskaamme muurahaisen niin voi meidät viedä maanjäristys/ salama/ petoeläin/ lajikumppani/ asteroidi/ pyörremyrsky...... eikä luonnonvoimat tunne sääliä niinkuin emme mekään monesti sitä muurahaista kohtaan.
Ajatteleeko se muurahainen samoin? Sen maailman tulvista/jättiläisistä/myrskyistä....
Mä käyn terapiassa. Monesti on tullut puheeksi hylkäämisen tunne. Mun elämä tuntuu olevan jatkuvaa "hylkäämistä", lapsesta asti.
Ja taas ne tunteet kolkuttelee.
En tiedä kuinka suhtautua....
Mulla on suhteissa ollut usein tunne, että jään toiseksi. Kavereille, viinalle tms.
Nykyään kyllä arvostan yksinäisyyttäkin, jos toinen haluaa omaa aikaa oon mielelläni Yksin. (Mutta todellisuudessa oon yleensä lasten kanssa silloin enkä ihan parasta seuraa.)
Helposti nousee ahdistus pintaan, tunteet siitä että ei riitä/on huono....
Mutta nyt, sen lisäksi, kun toinen valitsee juomisen ja juhlimisen sen parissa herää mietteet... Voiko absolutisti ja normaali alkoholiajuova ihminen tulla toimeen? Ei vain tästä syystä vaan muistakin herää myös kysymys, että onko yhdessäasuminen missään vaiheessa mahdollista?
Mä oon niin monesti huomannut kuinka ihmisiä hävettää (?) juoda raittiin läsnäollessa ja seuraa pakenemisreaktio. (Asiaa ei varmaankaan auta jos ko raittiilla on hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä niin alkoholista kuin huumausaineistakin).
Ja kaiken lisäksi mulla iskee lukot päälle, en tiedä mitä sanoa, miten olla, miten suhtautua.... niin juomiseen kuin vaikka siihen, että toinen kokee mun naurun ärsyttävänä.
Mmmh..... mistähän mä taas sain päähäni tämmöstä, mutta mietiskelin asioita mitä ihmiset tekee päivän aikana....
Ja omia juttuja mitä haluais tehdä iltasella... piirtää, lukea, askarrella, tehä käsitöitä...... ja sitten mietin kuinka sitä päivällä valittelee että aika loppuu kesken kaikkien kotitöiden ja lastenhoidon keskellä ja illalla "kulutat aikaa"..... Teet kaikenlaista "turhanpäiväistä "....
Mitenhän mä selittäisin.....
Ihmiselo kestää ajan x, ja mitä sulta odotetaan yhteiskunnan puolelta, mikä ihmisen tehtävä on tai merkitys, mikä merkitys on yksilön elämällä.... pitäisikö sun käyttää koko aikasi johonkin joka täyttää sun tehtävää elävänä olentona (syntyä, jatkaa sukua, kuolla?) vai pitäskö sun nauttia siitä että oot olemassa ja tää on ainut elämä, ottaa ilo irti, tehä asioita joista tykkäät, mutta joista ei oo mitään hyötyä "ihmisen kannalta".
Mulla on vähän sellainen kaikki-on-turhaa-fiilis.... ei sillä lailla masentuneella tavalla vaan jotenkin tuntuu vaan siltä... että ihminen pitää tärkeänä asioita joilla ei oikeestaan oo mitään merkitystä.
Tai sitten musta on hassua, että ihminen ajattelee ja tiedostaa eikä toimi vaan jonkin luonnon luoman vaiston varassa kuten muut eläimet tuntuu tekevän.
Tai vaan nuku kun ei ole muuta.....
(Uni olis kyllä kiva juttu....)
Mä olen aivan natsi mitä tulee alkoholinkäyttöön, varsinkin Jouluna.... Varsinkin Lasten läsnäollessa.
Tänä Jouluna havahduin epätoivon tunteeseen siitä kuinka voin pitää lapset erossa Joulusta, joka pyörii alkoholin ympärillä.
Kun ilmeisesti muut ihmiset mieltää alkoholin kuuluvan jouluun.... tai oikeastaan kaikkeen. Tämä epätoivo alkoi kasvaa jo itsenäisyyspäivän tienoilla, kun ihmiset olivat lähdössä sitä viettämään ja puheissa kuului viinit, kuohuvat, oluet ym ja minultakin kysyttiin mitä meinaan nauttia juhlan kunniaksi.... "...en ole juonut kymmeneen vuoteen..." ja reaktio oli hämmästynyt/epäuskoinen ilme "...ai...?" ja useamman kerran seuraava ajatus on että onko minulla ollut alkoholiongelma.... Ei, minulla ei ole koskaan ollut alkoholiongelmaa.
Joulupöytään "kuuluu" viinit, kaljat ym. Ruoissa, jälkiruoissa, konvehdeissa käytetään alkoholia..... ja se on normaalia.... muille.
Ei minulle. En näe sille mitään perusteltua ja järkevää syytä, en näe mitään syytä täyttää Lasten Joulua, Lasten juhlaa, alkoholilla. Varsinkaan kun todellisuudessa ihminen ei edes Tarvitse alkoholia mihinkään. (Paitsi puhdistamiseen yms, mutta normaaliin ravitsemukseen).
....samaa tietysti voisi sanoa tupakasta, karkeista, limusta, kahvista.....
